Pienen pieni unelma, minustako opettaja?

Kesällä 2011 istuin jännittyneenä P-rakennuksen käytävällä ja vilkuilin kelloani minuutin välein. Olin päättänyt, etten mieti vastauksiani etukäteen. Halusin vaikuttaa aidolta ja rennolta, en nauhurilta, joka toistaisi mallivastauksia.

”Mitä odotat tältä koulutukselta?”

”Uusia haasteita ainakin, ja uusia näkökulmia. Verkostoitumista, hyviä kokemuksia ja paljon työtä. Ja tietty sitä, että sitten viiden vuoden päästä olen valmis opettaja.”

Haastattelija kohotti kulmiaan ja minä kiirehdin korjaamaan virheeni. Ehkä jollakin tasolla olin oikeasti ajatellut näin – että nämä seuraavat viisi vuotta tekisivät minusta valmiin opettajan. Jatkoin ajatustani toivomalla, että viiden vuoden päästä olisin siis valmis siirtymään työelämään, kehittämään taitojani käytännössä. Juuri tätä minä koulutukselta oikeastaan toivoin: sitä, että vanhat ajatukseni haastettaisiin, että oppisin näkemään oman näkökenttäni ulkopuolelle. Lukiosta kuitenkin siirrytään yliopistoon väkisinkin hiukan takki auki – ajattelimme olevamme hyviä englannissa ja, jos ihan rehellisiä ollaan, mietimme, mitä koulutus voisi meille sillä saralla enää antaa. Itse ainakin odotin lähinnä sitä, että minulle avattaisiin viimeinkin kaikki opettamisen salat: miten luokka pidetään rauhallisena, kuinka oppilaiden kunnioitus ansaitaan ja mitä tehdään, jos joku häiriköi.

Opin nopeasti, ettei näihin kysymyksiin ole vastausta. Tai oikeastaan, että se vastaus on sinussa itsessäsi, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs luennoitsija, joka kysyi minulta, mitä mieltä olen yliopiston opettajankoulutuksesta. Vastasin, että meillä on todella hyvä koulutusohjelma. Hän jatkoi kysymällä, onko minulla koskaan ollut huonoa opettajaa. Naurahdin ja sanoin, että kyllä on. Hän kysyi sitten, miten meillä voi olla niin hyvä koulutusohjelma, jos se tuottaa huonoja opettajia?

Ensimmäisen vuoden opiskelijana menin kysymyksestä hiukan hämilleni, enkä osannut enää vastata. Nyt, vuosia myöhemmin, luulen tietäväni, mitä luennoitsija kysymyksellään ajoi takaa. Hän yritti rohkaista meitä katsomaan koulutuksen ulkopuolelle ja ymmärtämään, että tätä työtä tehdään pitkälti omalla persoonalla. Voimme käydä yhdessä läpi hyviä lämmittelytehtäviä tai tapoja, joilla saada oppilaiden huomio hälinän keskellä. Mitään käsikirjaa ei kuitenkaan ole, eikä mikään määrä teoreettista koulutusta voi tehdä sinusta täysin valmista.

Valmistuneena, vaan en valmiina, opettajana astelin uuteen luokkahuoneeseeni ja tunsin oloni todella kevyeksi. Harteillani roikkunut gradutaakka oli nyt muuttunut suoritetuiksi opintopisteiksi ja minä muistelin lämmöllä haastatteluani: olin valmis aloittamaan harjoittelun.

”Joo, me ollaan sit tosi huonoja enkussa. Oikeesti, siis ihan surkeita.”

”Ei se mitään. Mä oon tullu tänne teitä opettamaan.”

Minua oli varoteltu paljon siitä, että opettajan työ on rankkaa, että kovan ammatin olen valinnut. Siitäkin huolimatta tunsin olevani juuri siellä, missä minun pitääkin olla, enkä enää yhtään niin takki auki.

Janita Raskala
juuri valmistunut kieltenope

Terhi PaakkinenPienen pieni unelma, minustako opettaja?